Soul Body Fusion® tarina

Soul Body Fusion® ihme ja missio meille kaikille?

Laitan tähän erään tarinan SBF:n vaikutuksesta, jonka löysin (jälleen kerran Jonetten blogista) ja joka muistuttaa meitä mitä kaikkea voimme tehdä muiden eteen, auttaen samalla itseämme. Niin pieniä asioita ja suuria vaikutuksia…

Lokakuu 2014photo 1

Henry oli hirveässä onnettomuudessa, jossa hän koki vakavan trauman murskaten hänen jalkansa, ja jättäen hänet koomaan 7 päiväksi. Ystäväni Lynn tiesi, että hänen täytyi käydä sairaalassa päivittäin ja tehdä SBF Henrylle puhuen samalla hänen sielulleen kun Henry oli tajuttomana. Kun Henry tuli ulos koomasta hän sanoi ensimmäiseksi ’Lynn’, eikä oman vaimonsa nimeä. Kun Lynn pääsi sairaalaan, Henry kertoi olleensa kadoksissa jossain hirvittävässä ja erittäin synkässä paikassa. Hän ei tiennyt kuinka selvitä sieltä takaisin kunnes kuuli Lynnin äänen. Henry seurasi valoa takaisin omaan kehoonsa. Henry pääsee takaisin kotiinsa sairaalasta huomenna!

Kuullessani tämän tarinan, se kosketti minua paljon, varsinkin Henryn kertomus helvetin esikartanosta tai astraalitasosta. Mikä hirvittävä paikka eksyä. Meditoin kutsuen enkeleitä, Mestareita, oppaita, ja kaikkia meitä, jotka ylläpidämmme voimakasta valoa yhteen astraalitasolle ja käytämme energiaamme ja rakkauttamme kirkastaakseemme sitä, luoden samalla valoisia paikkoja sieluille, jotka eivät löydä tietään kotiin.

Tänä aamuna sitten, aikomuksenani tämä missio, nousin hämmästyttävän armon tilaan. Kehoni todella tuntui kuin kultaiselta plasmalta. Solar plexukseni oli valtava – kuin säkenöivä aurinko. Olen käynyt tuolla aiemminkin, usein. Jopa lapsena muistan käyneeni siellä. Mutta koskaan en ollut pystynyt pysymään siellä muutamaa minuuttia kauempaa. Se ei ollut niinkään Valokeho vaan enemmänkin jotain fyysistä. Kysyessäni asiaa, vastauksena tuli ”Superkeho”.

Nyt olen lentokentällä odottaen lentoa Sveitsiin. Voin vieläkin tuntea valon sykkeen ja säkenöivän kultaisen plasman. Se tuntuu minusta valtavalta läpimurrolta integroida henki materiaan.

Nyt ehdotankin meille kaikille mennä tyhjään tilaan, mahdollisimman korkealle (energiatasolle), aikomuksena palvella ja luoda Valon tiloja, joihin voi tulla pakoon astraalitasolle kaikki sielut, jotka joko haluavat palata takaisin maan päälle tai siirtyä eteenpäin Valoon. 

Kun otamme tehtäväksemme näitä kosmisia missioita, saamme aina armoa ja uusia lahoja. Kiitos siitä, että palvelet ihmiskunnan evoluutiota.

Sama sitten englanniksi:

A Soul Body Fusion® Miracle and a Mission for All of Us

October 16, 2014 — 1 Comment

”Henry had a terrible accident in which he experienced severe trauma, a shattered leg, and was in a coma for 7 days. My friend Lynn knew it was important to go to the hospital daily and do a Soul Body Fusion® for him and talk to his soul while he was unconscious. When he finally came out of the coma the first thing he said was ‘Lynn’, not his wife’s name. When Lynn got to the hospital Henry explained that he had been lost in a terrible and very dark place. He didn’t know how to get back until he heard Lynn’s voice and he followed the light back to his body! Henry will be going home from the hospital tomorrow!

photo 1When I heard this story it touched me so, especially Henry’s description of limbo or the astral plane. What a horrible place to be lost in. So I meditated calling in all the angels, the Masters, the guides, and all of us who hold a powerful light to gather together in the astral plane and use our energy and love to clear it, creating places of light for souls to find their way back home.

This morning with this mission as my intention, I was lifted to an amazing state of grace. My body truly felt like golden plasma. My solar plexus was huge — like a radiating sun. I have touched into this space several times before.  Even as a child I remember it. But I was never able to hold it for longer than a few minutes. It was not a Light Body it was something much more physical. When I asked, the answer came ‘Super Body.’

Now I’m at the airport waiting to fly to Switzerland. I can still feel the pulsing light and the scintillating golden plasma. This feels to me like a major breakthrough in integrating spirit into matter.

The job I suggest to all of us is to get into a clear high space, with the intention of gathering together in service to create places of light and refuge in the astral planes for any souls to use to either return to earth, or to move on to the Light.

When we undertake these cosmic missions we are always given grace and new gifts. Thank you for being of service to the evolution of humanity.”

(CopyRight 2014 www.JonetteCrowley.com)

 

For it’s in giving that we receive ~ Kun antaa niin saa

Huffington Postin sivuilla oli mielenkiintoinen artikkeli aiheesta. Sen mukaan jos itsellämme tai läheisellämme on jokin terveyteen liittyvä kriisi, me vapisemme pelosta. Pelosta huolimatta saamme koottua voimamme ja rohkeutemme, jatkaen elämää jonkinlaisen toipumissuunnitelman varassa. Vaikka kuinka epäilisimme sitä ja pelkäisimme, pystymme jatkamaan elämää, johtuen siitä tosiasiasta, että meillä on toivo sisäsyntyisenä ominaisuutena. 
Anne Lamott kuvaa toivoa kirjassaa Help, Thanks, Wow, seuraavalla tavalla: Toivo syntyy pimeässä…itsepäinen toivo, jonka mukaan jos vain yrität tehdä oikein, aamu vielä sarastaa. Et anna periksi.”
On paljon ihmisiä, jotka ärsyyntyvät nk. yli-iloisista ihmisistä, pitäen heitä typerinä, aivottomina todellisuuden kieltäjinä. Heitä kutsutaan Amerikassa Pollyanna -tyypeiksi. Nimi on jäänyt elämään myös tiedemaailmassa kun ilmiötä on tutkittu. Jokainen puhuu kuitenkin omista lähtökohdistaan. Jos itse olet kokenut toivottomaksi oloasi, ei toivon kipinää voita mikään. Vastaanotollani käy joskus ihmisiä, joiden ainut kannustin elämässä ja toivon kipinä on ollut jokin terapeutti, sukulaistäti, äiti, kuka vain sillä hetkellä tärkeä ihminen, joka uskoi heihin, kannusti ja antoi toivoa. Sen merkitystä ei voi aliarvioida.

Positiivinen asenne

Positiivisen ajattelun ja asenteen koetaan olevan risiriidassa järkevän ja analyyttisen ajattelun kanssa.Toivo koskettaa kuitenkin ihmissydäntä vahvistaen omaa merkitystään. Microsoftin luojan Bill Gatesin kirjeessään Annual Gates Letter 2015 hän kirjoittaa: ”Optimismi ei ole minulle sitä, että asiat järjestyvät; se on vakuutus siitä, että me voimme parantaa  asioita – mitä tahansa kärsimystä näemmekin, olivat asiat kuinka huonosti tahansa, voimme auttaa ihmisiä jos emme menetä toivoa ja suuntaamme katseen eteenpäin.”

Mutta siihen tiedemaailman tutkimusaineistoon: on todistettu, että toivo on tärkeää, ja tehokasta. Ns. Pollyanna hypoteesin mukaan ihmiskunta käyttää enemmän myönteisiä kuin kielteisiä sanoja. Espanjan kieli osoittautui kielistä onnellisimmaksi.

Toivon merkitys

Toivolla ja positiivisella asenteella on myös luovia ja tarttuvia ominaisuuksia. Los Angelesista oleva taiteilija Mary Beth Heffernan sai kipinän siitä Ebola -epidemian yhteydessä. Katsoessaan kuvia työntekijöistä klinikoilla, pelottavissa asuissaan, joita hän piti kuin ’uhkaavina iskujoukkoina’. Hän mietti kuinka vaikeaksi Ebolan kourissa olevat potilaat kokivat nuo työntekijät, kun eivät pystyneet katsomaan kasvoihin heitä. Hän päätti tehdä asialle jotain.
Niinpä hän teki valokuvakansioita työntekijöistä. Hoitajista otettiin hymyilevä valokuva, joka kiinnitettiin heidän suojapuvun ulkopuolelle rintaan. Näin hoitajat saivat kasvot, jonka potilaat pystyivät näkemään. Tällä oli huima vaikutus niin väsymättömiin hoitajiin kuin uupuneisiin potilaisiinkin. Terveyden sankarit eivät enää olleet kasvottomia ja rohkeat potilaat tunsivat olevansa vähemmän eristyksissä ja yksin koska he näkivät hoitajiensa hymyilevän inhimillisesti, antaen toivoa. Idea oli levinnyt maailmalla ja hän sai lähetettyä kansiot Länsi-Afrikkaan.

Mary Beth Heffernan Ebolaklinikan työntekijän kanssa.

Mary Beth Heffernan Ebolaklinikan työntekijän kanssa.

Emme tarvitse kuitenkaan tieteen todistusta ymmärtääksemme toivon ylläpidon ja jakamisen merkitystä. Mikäli kamppailet itse terveytesi kanssa, älä menetä toivoa. Se on perusta sisäiselle rakkaudelle ja tuelle. Toivo synnyttää lisää toivoa. Pitämällä toivoa yllä meissä, asetumme itse Bill Gatesin ja Mary Beth Heffernanin kannsa lukemattomien muiden ihmisten joukkoon, jotka tuovat iloa ja elämää pimeyden ja toivottomuuden valtaamiin paikkoihin. Kaikki alkaa omasta sydämestämme.

Tämänkaltaisia loistavia ideoita ja sanomaa on ilo levittää!
Laitan alkuperäisen artikkelin myös tähän.

The Science Behind Why Hope Can Help Heal Us

Facing a health crisis, either our own or that of a loved one, makes us feel rattled with fear. Somehow, in spite of that fear, we muster the fortitude and rally the forces to move forward with a deliberate plan for healing. We persevere even when the daunting obstacles we face make us feel paralyzed and full of doubt. Perhaps we are able to do this because we are hard-wired for hope.

In her book Help, Thanks, Wow, Anne Lamott describes the power of hope this way: ”Hope begins in the dark .. .the stubborn hope that if you just show up and try to do the right thing, the dawn will come. You don’t give up.”

In our more doubtful and defensive moments, we might eschew our own or another’s sense of hope as we level the accusation, ”Oh, don’t be such a Pollyanna!” This phrase harkens back to the classic novel Pollyanna by Eleanor H. Porter and the subsequent 1960 Disney film starring child actress Haley Mills. It’s the story of a 12-year-old orphan, Pollyanna, who is described as a ”cheerful, optimistic youngster” who doggedly focuses on the goodness of life. She is always ”glad.” She teaches a wide variety of doubters in her new community ”how to be glad no matter what.”

When she suffers a paralyzing accident, the formerly resistant, crabby, decidedly un-glad community undergoes a change of heart. They come to her assistance by returning the optimism that she had shared so generously with each of them. Everyone is transformed in the giving and receiving of hope.

Over the decades, in everyday conversation, the pejorative stance on being a ”Pollyanna” translates to being viewed as a cock-eyed, cheerful-for-no-good-reason, goody-two-shoe. The research, however, does not support this cynical, bah-humbug attitude. Quite to the contrary, scientific studies have revealed a clear bias toward positivity in the way we communicate with one another.

It began in 1969, when researchers, Boucher and Osgood put forth The Pollyanna Hypothesis. Their research included small-scale, cross-cultural studies, which suggested that a universal positivity bias exists in human communication. They uncovered evidence that positive words are not only prevalent, but have a significant impact and ability to shape our thinking and behaviors in a positive direction.

Fast forwarding to this present year, in a study in the Proceedings of The National Academy of Sciences, researchers confirmed the Pollyanna Hypothesis using an exhaustive, data-driven analysis of 5 million individual human scores. They concluded: ”Overall, our major scientific finding is that .. .words, which are the atoms of human language, present an emotional spectrum with a universal, positive bias.”

When considered only philosophically, hope, more often than not, seems to be at odds with rational, analytical thinking. But due to its proactive nature, hope in action touches the heart and creates its own validation. A good example of this is found in the philanthropic work of Microsoft co-founder Bill Gates. In the 2015 Annual Gates Letter he wrote: ”Optimism for me isn’t that things will get better; it’s a conviction that we can make things better — that whatever suffering we see, no matter how bad it is we can help people if we don’t lose hope and we don’t look away.”

Hope and a positive outlook embody a creative and contagious quality. This can be seen in the work of the Los Angeles artist Mary Beth Heffernan. The images of the scary-looking suits that the health care workers on the front lines of the Ebola epidemic wore disturbed her. She felt that they made the selfless workers look like ”menacing, storm troopers.” She wondered how difficult it would be for Ebola patients to not be able to see a person’s face for days on end. She believed that there must be a way to alleviate this problem.

This hope led her to create photo kits. Her idea was to take a photo of the smiling health worker and then print the picture on large stickers. Each time the worker donned the protective gear, they would affix the photo sticker onto the chest of the suit. She relayed her idea across the world and succeeded in getting her photo kits to West Africa. Hope and determination trumped each setback and eventually the project started working. The photos have made a huge difference for both the suffering patients and for the tireless workers previously hidden in those massive, protective suits. The health care heroes are no longer faceless. The brave patients feel less isolated and alone because now they can see the warm, friendly human underneath the suits delivering hope.

When all is said and done, we don’t need scientific studies to prove to us the inestimable value of having, sustaining and sharing hope. For those of us working hard to improve our health, in spite of huge challenges, hope forms an indispensable infrastructure of internal love and support. Hope tends to beget more hope. By keeping hope alive within us, we are automatically inducted into the Pollyanna Hall of Fame. There we join ranks with Bill Gates and Mary Beth Heffernan and countless others who are determined to bring life and light into places of loss and darkness. It starts with our own hearts.

How do you keep hope alive during challenging times?

This article was originally published on Ornish Living.

Uusi Maa ja feenikslintu, The Phoenix

Seuraava kaunis tarina on romanialaisen 9 -vuotiaan Cătălin Oganovicin kertoma ja hänen äitinsä kääntämä tarina, joka julkaistiin Jonetten blogissa 29.5.2015. Tarina osoittaa hyvin lasten viisautta, eikö totta? Laitan loppuun englanninkielisen alkuperäisen tarinan.

”Kun mitään ei vielä ollut olemassa, ennen valoa, ennen elämää, Jumala päätti luoda alun. Sitten hän loi Feeniksin. Feeniks oli majesteetillinen olento, ainoa laatuaan. Sillä oli tulihöyhenet, timanttinen töyhtö ja kultainen nokka. Sillä oli kaikki mitä se voisi kaivata, paitsi aikaa. 

phoenix

Jumala loi feeniksin luodakseen maailman, jotta kun feenikslintu kuolee, puhdas ja mahdoton energia riittäisi valaisemaan, luomaan ja ylläpitämään elämää. Ja eräänä tiettynä päivänä näin todella tapahtui… Feenikslintu tunsi muuttuneensa ja heikentyneensä, valoaura sen ympärillä kuihtui pois, höyhenten tuli sammui, ja eräänä tiettynä hetkenä se ei tuntenut enää….

Räjähdys teki jotain mihin mikään elämä ei kyennyt: se loi. Myöhemmin maailma kävi läpi tapahtumia viimeisten 5 miljoonan vuoden ajan ja feenikslintu hajosi kappaleiksi, vajoten maailmaan tuhkana.

Vasta vuonna 2015 tuhka jäsentyi uudestaan planeetalle nimeltä Maa, missä perusolennot ovat kaksijalkaisia, joita kutsutaan ihmisiksi. Feenikslintu ei ollut enää majesteetillinen: ei enää timanttista töyhtöä tai kultaista nokkaa, ei sen puoleen hienoja höyheniä, se oli vain punainen lintu. Se lensi maan ympäri vihaten mitä näki: pahoja tekoja ja epäreiluja päätöksiä, jotka johtivat sotiin, jotka heittivät ihmisiä takaisin alkulähteelle, kuoleman jälkeiseen maailmaan, luojalleen. Tympääntyneenä näkemäänsä, se havaitsi köyhän 21 -vuotiaan nuorukaisen, jolla oli puhdas sydän. Se lensi nuoren miehen olalle, ja miehen huomatessa linnun, hän ei pelästynyt vaan silitti sitä kysyen: ’Hei, kaunis lintu. Ollaanko ystäviä?’ Odottamatta vastausta, poika hämmästyi kun lintu sanoi rauhallisesti: ’Kyllä’.

Vuosia kului ja feenikslintu nautti karkulaisen elämästä yhdessä nyt mieheksi kasvaneen kaverin kanssa. Maailma oli kuitenkin rankka: oli kansainvälinen sota ja maat tuhosivat toisiaan. Feenikslinnun mieleen tuli idea: sellainen, jota ei voinut yksin toteuttaa. Eräänä päivänä se sanoi miehelle: ’Maailma ei voi pysyä hengissä jos jotkut olennot tuomitsevat väärin, minun täytyy luoda uusi. Siihen tarvitsen sinun sydämesi puhdasta energiaa. Annatko sen minulle?

Vastaus tuli saman tien: ’Kyllä’. 

Sitten valopallo tuli miehen rinnasta ja meni feenikslinnun rinnasta sisään. Se tunsi jälleen, ettei se tunne mitään, luodessaan uutta maailmaa: maailmaa, missä ihmiset eivät koskaan opi mitään.

Loppu.Catalin

Selityksenä viimeiseen lauseeseen Cătălin antoi ”ihmiset eivät koskaan opi mitään” tarkoittaa, että Uusi Maa on kuin ”varjo” (hänen oma sanansa) ja jotkut ”vanhan maailman” ihmiset eivät tietoisesti (järjellään) ”tiedä” Uudesta Maasta. Lopuksi heidän sydämensä ja sielunsa ”oppivat” = ”tietävät” sen.

ja sama englanniksi:

THE PHOENIX

Guest Blog by 9 year old Cătălin Oganovici, Romania

(translated by Lucian Oganovici)

(Note: This story shows us the wisdom of the children. It was sent to me by his mother.)

PhoenixWhen nothing existed, before light, before life, before existence, God thought to create a beginning. Then He created the Phoenix. The Phoenix was the most majestic being, and she also was the only one. She had fire feathers, a diamond crest and a golden beak. She had everything she could have longed for, except for time.

God created the Phoenix in order to create a world, so that when the Phoenix died, the pure and unimaginable energy could have been enough to give light, to give life, to create the existence. And on a certain day, it really happened…  The Phoenix was feeling changed and weakened, the light aura around her was fading away, the fire on her feathers was extinguishing, and at a certain moment she felt she was not feeling any more…

The explosion did something what no existence can: it created. Afterwards the world passed through all happenings during the last 5 billion years, and the Phoenix disintegrated herself, and fell into the world as ash.

Only in 2015 the ash regrouped itself on a planet named Earth, where basic species are some two-legged entities named humans. The Phoenix was not so majestic any more: she had no longer a diamond crest and a golden beak, nor she had any fire feathers, she was just a red bird.  She circled the Earth in flight, and hated what she saw: evil deeds and unfair decisions leading to wars, which threw many people in the Afterworld, to its Creator.  Disgusted by what she saw, she saw a poor 21 years lad, but who had a pure heart. She landed on his shoulder, and when he saw her, the boy did not get scared, but caressed her easily and told her:

– Hello, beautiful bird. Do you want us to be friends?

CătălinNot expecting any answer, the boy was surprised when the bird told him calmly:

– Yes.

Many years passed, and the Phoenix enjoyed the runaway life together with the now-became man. But the world was a heavy one: it was international war, and the countries destroyed one another.  But an idea came to the Phoenix: one which she could not do by herself. And one day, she told the man:

– The world cannot exist with some beings judging so wrong, I must create a new one. But I need the energy in your pure heart. Will you give it to me?

The answer came immediately:

– Yes.

Then, an orb of light came out of the men’s chest and entered the Phoenix’s chest, and she felt again that she was no longer feeling anything, while she was creating a new world: a world about which humans will never learn anything.

The end.

The explanation Cătălin gave about the last sentence “humans will never learn anything” is that New Earth is like a “shadow” (his very word) and some of the people from “old earth” will not “know” consciously (with their rational mind) about New Earth.  And in the end it’s their heart and Soul they will “learn”=”know” about it.  

(CopyRight 2015 www.JonetteCrowley.com)